Ja oikein hyvää iltapäivää, hyvät kuulijat, meillä täällä Bulvaniassa on tänään sana vapaa. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla puuronsilmään, sanoi keittolan emäntä, mutta siitä huolimatta tässä välissä ehti tapahtua mm. seuraavaa: poikkesin Suomessa ja koin jytinää Eestissä, söin pallokalaa Tokiossa, kultivoiduin Verdin Requiemilla Melborneossa (satapäisestä kuorosta lähtee pirunmoinen metakka) ja Don Giovannilla syntisessä Sydneyssä (Leporello varasti shöyn), lusin viimeinkin laskuvarjohyppääjän B-lisenssin - sekä otin loparit. Mitähän ensi jaksossa oikein tapahtuukaan?

Piipahdin kuivadyykillä seutukunnan johtavassa painekammiossa. Jules Vernen kirjoista tuttua kuurakettia muistuttavaan teräspömpeliin sulloutunut seurakunta vietiin hallitusti virtuaaliseen 50 metrin syvyyteen juomaan kansainvälisesti tunnettua kasvisuutejuomaa. 45 metriin saakka olin kuin en olisikaan, mutta sitten alkoi typpihumala iskeä tajuntaan. Lämmin euforia valtasi kehon ja mielen, ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Paluumatkalla Maa-planeetalle pysähdyimme vielä 18 metrissä pizzan mittaiselle tauolle. Suosittelen lämpimästi kaikille huvipuistokieputtimien ystäville, edellytyksenä kursiolle tosin jonkin instanssin sukelluslisenssi.

Joskus liitukaudella, kun vielä asuin Paddingtonissa, tulin kulkeneeksi Grappinon ohi useaan otteeseen miettien, että tuonnepa pitää vielä joku kerta poiketa päivälliselle. Se kerta koitti vihdoin – ja hyvää kannatti tällä kertaa odottaa, sillä paikan sienikeitto oli jotakuinkin niin taivaallista kuin mitä kulinaariselta elämykseltä voi villeimmissä kuvitelmissaan odottaa. Niin, ja olihan se grappakin ihan jees, mutta koskapa se ei olisi ollut, paitsi tietysti milloin se on kroatialaista koiruohograppaa, jota tällä kertaa ei onneksi ollut tarjolla.

Brisbane oli noin 15 minuutin ajan tavallistakin viileämpi Andy Warhol -näyttelyn rullattua kaupunkiin. Shown ehdoton vetonaula oli leijuvilla tyynyillä kyllästetty chillout-huone, jossa urbaanin cityihmisen verenpaine laski varmasti useita millibaareja ihan ilman kemiallisia avitteitakin. En tietenkään tiedä, mutta voisin kuvitella, että taannoisina buumiaikoina jonkunkin javapajan peräkammarissa on hyvinkin saattanut olla vastaavanlaista meininkiä, ja ellei ollut, olisi totisesti pitänyt olla. Nykyäänhän kubiikkelinaamioinnin airueena toimii kai lähinnä Google.

That One Guy tuli, näki ja voitti jo ties kuinka monennen kerran. Mikäli et työn, levon tai muun sairauden vuoksi päässyt itse todistamaan spektaakkelia The Zoohon, ei hätää, sillä: mitä me tehtiin ennenkuin oli Juutuubi? Aivan, istuttiin lattialla ja taputeltiin kakkaa. Hyvät hermafrodiitit ja bazzi-bazuukit: That One Guy.

Vuokkokalat1 kotosalla, niinkuin niiden pyhä tapa on, kuten minua valisti yksi kolmesta saarelle eksyneestä vuokkokalatutkijasta. Voisin kyllä itsekin polttaa työkseni veronmaksajien rahoja sukellusresortissa vuokkokalojen lomassa kirmaten.

Beavis ja Butt-Head ovat Papua-Uudessa-Guineassa lähes pyhimyksenkaltaisia jumalolentoja, joiden te(n)hoa ei kuitenkaan ole todistettu pyhimyksiltä edellytettävällä tavalla.

Tähän kohtaan voisin tietysti siteerata kuuluisaa runoilijaa auringosta ja sen laskemisesta selkäsi taa, mutta sen sijaan kerronkin anekdootin japanilaisesta tsubusta, joka luuli Vegemitea suklaalevitteeksi. No, näyttäähän se tietysti vähän samalta toastin päällä. Kommentti ensi puraisun jälkeen oli: "This taste not in Japan." Tsubun vanhemmilla on kuulemma ravintola Kiotossa, joten eiköhän sielläkin päin pian tiedetä, miltä natto Vegemitellä, joka ei kuitenkaan ole sanamuunnos, vaikka sen totisesti pitäisi olla, maistuu. Veikkaan, että suunnilleen siltä, mistä päästä mummo virkkaa.

Ja nyt onkin jännät paikat, sillä vuorossa on megaakin tuplaplatinampi jymyepisodi jo perinteiseksi muodostuneesta koko perheen saippuaoopperastamme, ja loppukiri alkaa olla jo käsillä sekä jalat rakoilla. Kenetköhän näemmekään taikapeilistä tässä jaksossa?

Kukkulan leijonakuningas.

Ja oikein hyvää iltapäivää, rakkaat teeveen katsojat, ja tervetuloa jälleen Papua-Uuden-Guinean idolikisan pariin. Yleisöäänestyksen voittaja on nyt ratkennut, joten aivan turha enää tekstiviestitellä sieltä kotikatsomoista, kiitoksia vain kannatuksesta. Tämänkertainen kisa oli tiukka, mutta voittajaksi selviytyi kuin selviytyikin ennakkosuosikki ja lehdistön ihannetyttö – maurilainen idoli1. Ja saanko pyytää raivoisat aplodit voittajalle!

Kalabaliikki2.

Tämä veijari3 pitää majaansa Suzie's Bommiella, joka tuli viikon mittaan dyykattua neljään otteeseen ja jonne lähtisin koska tahansa uudelleen. Kuvasta ei ehkä selviä otuksen mittakaava, mutta kaverilla on pituutta reilusti toista metriä.

Aurinko kun päätti retken. Olen joskus vetänyt gin toniccia rantakalliolla vähemmänkin pittoreskeissa puitteissa.

Hei vain, kaikki syvänteiden hermafrodiitit, ja tervetuloa jälleen Nuorten sävellahjan pariin. Tällä kertaa haastamme kaikki sushin ja sashimin ystävät harppuunan hinnalla mukaan, ja toivekappaleena György Malmsteen esittää poikansa Yngwie Malmsteenin konstruoimalla kaasuviululla ikivihreän rallinsa Mikki-hiiri Merikarvialla. Take it away, György!

Ehta siipisimppu1, joita ei varsinaisesti tarvinnut kaukaa hakea missään päin Bootless Bayta. Nämä veijarit ottavat enimmäkseen lunkisti ja mikäs on ottaessa, kun tietää, että melkoisella todennäköisyydellä vastaantulija väistää.

Hirmuinen merikärmes2. En valitettavasti saanut kuvaa siitä kärmeksestä3, joka vipelsi ohi noin 15 cm päässä maskistani tultuani pintaan yhdeltä dyykeistä, mutta uskotte varmaan jotta tota noin se oli ainakin nääääin iso ja pirun kiukkuinen.

Krokotiilikalalla4 on maastopuku hyvässä prässissä.

Sukellusmetsuri Thomas, satunnainen matkailija ja kansikäsi Getto. Tällä miehityksellä – eli allekirjoittanut ainoana turistina – pyöriskelimme kolme päivää pitkin ja poikin Bootless Bayn sukelluskohteita. Tunsin itseni ajoittain rokkitähdeksi, ja sehän toki summa summarum olenkin.

Rapukausi on selkeästi käsillä, tai ainakin tuntosarvilla.

Hillitön parvi.

Aurinko laskee myös Papua-Uudessa-Guineassa länteen.

Koska barfbag-kokoelmaani, joka lienee eräs eteläisen pallonpuoliskon mittavimmista, ei vielä toistaiseksi ollut ajautunut ainuttakaan Air Niuginin pussukkaa, pakkasin hammasharjan ja Visa-kortin slipoverin taskuun ja lentää pläjäytin Papua-Uuteen-Guineaan.

Noustuani koneeseen totesin ihmeekseni erilaisia Œppna hær -tyyppisiä kylttejä pälyillessäni, että kylläpä tuo itäpapuan murre muistuttaa hämmästyttävällä tavalla islantia. Vaikutelmani vain vahvistui, kun kapteeni Þorsteinsson ja perämiehensä Hans Besättning toivottivat myös minut tervetulleeksi lennolle Port Moresbyyhyn, tuohon tarunhohtoiseen maidon ja hunajan Eldoradoon.

Kapteenin ystävällinen tervetulotoivotus ei sinänsä yllättänyt eikä sen kummemmin hetkauttanutkaan, mutta ellen olisi jo entuudestaan istunut, olisin varmasti lentänyt perseelleni olutta tilattuani, kun edeskäypä jo palasi oluttoimituksen kanssa ennenkuin edes sivettikissaa kerkesin sanoa saatesanoin: "Here, Sir, I'll give you a couple, just to keep you going." Tästä lähtien en enää milloinkaan suostu lentämään kuin Air Niuginilla.

Hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä mukuloita, totesi jo vänrikki Koskela aikoinaan. Reservin aliluutnantti Rinta-Koski ei kuitenkaan ottanut tätä elämänohjetta onkeensa yrittäessään ehtiä mukaan päivän viimeiseen pokaan. Sitä sai mitä tilasi, ja pakkausvirheen seurauksena pääsin ulkoiluttamaan varavarjoa ensimmäistä kertaa.

Varavarjon aukeaminen kestää speksien mukaan enintään kolme sekuntia, joten koko elämä ei sentään ehtinyt vilahtaa filminauhana silmien ohi, mitä nyt MGM-leijona kerkesi pari kertaa murahtaa. Mystisesti taiston tiimellyksessä ilmeisesti tangentin suuntaan singonnut varavarjokahva (kuvassa) maksaa muuten saman verran kuin pari koppaa Coronaa.

Hyvää Australia-, sanoi mustapartainen mies, päivää, tai ainakin Australia-päivän aattoa. Indooroopillystä voi sanoa sitä tai tätä, ja joinain päivinä helposti sanookin, mutta ihan ensimmäiseksi ei tule sanottua, että sinne takaisin olisi erityisen ikävä. Oheistan tässä uuden kämpän parvekkeelta avautuvan näköalan, joka, kuten ehkä huomaatte, sopii tällaiselle urbaanille metroseksuaalille kuin nenä perunamuusiin.

Ikkunat eivät ole pyöreitä, mutta kantakohvik löytyi suhteellisen vauhdilla. Tarjoilijatypyn silmät olivat kohtalaisen lautasellisina tilatessani megamukillisen mustaa kahvia. Nyökyteltyäni hämmentyneeseen tiedusteluunsa, josko ymmärsin annoksen sisältävän noin puoli tusinaa espressoshottia, poistui hän selvästi edelleen ymmällään tiskin taakse, mutta asiakashan on aina oikeassa ja tilaus saapui aikanaan speksien mukaisena. Nautittuani tämän ylösnousemuksellisen juoman poistuin kammiot eläväisesti väristen Bristanbulin syntiseen aamuun.

Gordon Sumner, poppiveikko, valkoparta rokkipeikko eikö basso paina selkää? Käypä tänne, emme pelkää! Rokkivaarin ainut huoli – mistä löytyis kiikkustuoli? Pulloposti kertoo kyllä: kuussa on nyt kävelyllä

Stewart Copeland, äidin kulta, hakkaa tiukkaa rumputulta etsii toista kapulaansa, kärsii kovaa krapulaansa Komppi vahingossa kääntyy, Stingin naama mutruun vääntyy Yleisö ei mitään huomaa – hakee lisää mallasjuomaa

Andy Summers tulee vastaan, repii soolon kitarastaan Niinkuin palmut setä heiluu, meininki on sangen reiluu Kiikkustuoli turhaan vuottaa, Andy pettymyksen tuottaa Lähtee kanssa Grönin Eikan yrttiteelle jälkeen keikan

Oheisessa kuvassa vastaus ihmiskuntaa jo liitukaudelta lähtien askarruttaneeseen kysymykseen: "Mikä mahtuu kypärään ja surisee?" Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, paitsi tanskalainen insinööri.

Hyvää uutta, sanoi mustapartainen mies, vuotta. 2008 alkoi perinteisesti kankkusessa, jota paranneltiin llä ja Eppujen Ratinan-keikalla. Eppu Normaali, tuo armaan nuoruuteni superyhtye, lienee edelleen hengissä ainakin jonkin lavean määritelmän mukaan, vaikka kankkusen kaikissa vaiheissa en ollut täysin varma siitä, olenko itse.

Joulunviettomme alkaa jo joulukuussa, porsaalla silloin on antoisaa, sanoi mustapartainen mies, elokuvailtaa. Ja tuleehan se joulu tänäkin vuonna varmemmin kuin yö, joten itse skunkin varmasti kannattaa jo vähitellen olla kiltti piltti.

Patrick Swayze -retrospektiivin tämänkertaisessa jaksossa kuittaamme rimanalituksen nimeltään . Syvän Joen junttikauhun - jonka ystäville suosittelen lämpimästi Powers "Deadwoodin toiseksi kovin kapakoitsija" Boothen tähdittämää Southern Comfortia - ja Dirty Harryn urbaanisheriffitematiikan välillä holtittomasti hortoileva elokuva tasapainoilee aidon kalkkunan ja pelkästään tylsän tusinatuotteen hämärässä rajamaastossa, eikä mee hoitoon. Tsekkaa itse jos on ihan pakko.

lienee Calamari Unionin tavoin elokuva, jonka ohjaaja tuskin oli selvinpäin missään elokuvan tekovaiheessa. Todennäköisesti kuitenkin siinä, missä Aki K. turvautui calvadosiin ja Jaloviinaan, totesi Richard Linklater kovien aikojen tarvitsevan kovia otteita. Ja aineita. Elokuvan animaatiohöpsötys on kaiketi olevinaan kovin uraauurtavaa, vaikka Ralph Bakshi teki saman jo 70-luvulla Sormusten herra -elokuvatisaatiossaan, mutta viis urista, kun loppupeleissä koko vaivannäkö on lähinnä tarpeetonta.

Tervetuloa metafyysiseen klubiin. , joka suomalaisessa teatterilevityksessä tuskin kulki nimellä Mitä v****a mekään nyt sitten tiedämme, sekoittelee iloisesti kvasidokumentaarisia ja kokofiktiivisiä elementtejä soppaan, josta katsojan tekee lähinnä mieli sanoa: mitä v****a? Marlee Matlin on silti edelleen kuuma kissa ainakin näin keski-iän kynnyksen yli jo iloisesti astuneen elokuvanystävän perspektiivistä.

Yllätyin lähes puolikarkeasti havaitessani, että Spielbergin kovasti rummutettu ei itse asiassa dokumentoikaan vuoden 1972 olympialaisten verilöylyä kuin parin ensimmäisen minuuttinsa aikana. Loput elokuvasta vietetään seuraamalla, miten Eric Banan esittämä Mossadin tappokone taistelee sisäisten demoniensa kanssa. Pyrotekniikan ja digitaaliefektien ystävä pettynee elokuvan introspektiivisyyteen jo alkumetreillä.